Kela ilmoittaa joutuvansa hallituksen leikkausten vuoksi säästämään neuropsykiatristen häiriöiden kuntoutuksesta (HS 17.9.). Kanta-Hämeen hyvinvointialue kertoo THL:n tukemana (Yle 19.9.), että ADHD-tutkimuksiin pääsemiseksi tulisi aina ensin tehdä lapselle kotona arkirutiinien tarkastus, ennen kuin suostutaan antamaan lähete tutkimuksiin.

Hallitus suunnittelee parhaillaan lisäksi säästöjä vammaispalvelulakiin. Linjaus tulisi toteutuessaan vaikeuttamaan entisestään myös neuromoninaisten avun saamista. Se ohjaisi yleispalveluiden piiriin, jolloin tuen saamisen mahdollisuudet heikentyvät. Ehdotettu soveltamisalan muutos on vastoin YK:n vammaisoikeuksia.

Myös leikkaukset sote-järjestöihin osuvat kirjolla oleviin. Mikäli nyt säästetään, on lasku tulevaisuudessa paljon suurempi. Heikoimmilta leikkaaminen on arvovalinta.

Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö (ADHD) on yksi neuropsykiatrisista häiriöistä, kuten myös autismikirjon häiriöt, tourette sekä kehityksellinen kielihäiriö. Kun puhutaan ”nepsyistä” eli neuroepätyypillisistä, viitataan tähän kirjoon ihmisten eriasteisia ominaisuuksia.

Yhteiskunta vaatii tukitoimien saamiseksi yleensä diagnoosia. Hienoa olisi, mikäli apua saisi ilman sitä.

Neurokirjolla olevien haasteet eivät lähtökohtaisesti johdu kodista vaan aivojen toimintaan ja hermostoon liittyvästä erilaisuudesta ja tukitoimien riittämättömyydestä. Mielenterveyden ongelmat, kuten masennus ja ahdistuneisuus, ovat heillä yleisempiä. Myös riski kuolla itsemurhaan on suurempi. Monet ADHD:n vuoksi oireilevat voivat olla ilman tukea vaikeuksissa arjessa, opinnoissa, työelämässä ja päihteidenkäytössä.

Neuropsykiatriset ominaisuudet ovat nykytiedon valossa varsin perinnöllisiä (usein vanhemmatkin tarvitsisivat tutkimuksia ja apua), ja ne osataan tunnistaa paremmin. Tämä aika on erityisesti neuromoninaisille aisteiltaan kuormittava, suorituskeskeisyydessään vaativa ja varsin yksilökeskeinen. Elämän kiihtyneisyys, itseohjautuvuuden eetos ja monet muut tekijät vaikuttavat oireiluun. Tieto aiheesta lisääntyy koko ajan ja tästä olisi hyvä olla Suomessakin enemmän kiinnostunut.

Neurokirjolla olevien lasten vanhemmat toimivat jo nyt jaksamisensa äärirajoilla. He tekevät usein lastensa hyvinvoinnin eteen suuret määrät työtä tietoa hakien, lomakkeita täyttäen, päivittäin lapseensa liittyviin puheluihin ja viesteihin vastaten ja tukiviidakon keskellä taistellen.

Esimerkiksi autististen lasten äitien stressitasot ovat tutkimuksen mukaan samalla tasolla ammattisotilaiden kanssa (Smith ym. 2010). Vanhemmat joutuvat usein jäämään pois työelämästä.

Kun epäily neuropsykiatrisista haasteista ilmenee, on se syytä ottaa vakavasti, ei sormea osoitellen. Apua tulee saada varhain eikä tutkimuksiin pääsyä ole järkevää viivästyttää.

Ajatus mahdollisen kotona annettavan arjen tuen tarjoamisesta on kannatettava, mutta tutkimuksiin pääsemisen portinvartijana se on tehoton ja sydämetön. Mikäli linjaus saa kannatusta, todennäköisesti harvempi perhe uskaltaa hakea apua. Tämä johtaisi yhä syveneviin haasteisiin kirjolla oleville lapsille ja perheille ja toisi yhteiskunnalle lisäkustannuksia tulevaisuudessa.

Herää kysymys, onko tapahtumassa yleinen suunnanmuutos sosiaali- ja terveydenhuollon piiriin pääsemisen periaatteista? Koskisiko tutkimuksiin pääsemisen toimintatapa seuraavaksi myös muita neuropsykiatrisia häiriöitä, kuten esimerkiksi autisminkirjon häiriöiden tutkimista? Lähdetäänkö jatkossa jokaista eri terveydellisistä syistä apua tarvitsevaa ihmistä seulomaan ensin kodissa rutiineja ja elämäntapoja tarkkailemalla, ennen kuin lähete tutkimuksiin on mahdollista saada?

Erika Mäkeläinen

puoluevaltuutettu (sd)