Turun Sanomien juttu ”Varha sai yli puoli miljoonaa huumekuolemien ehkäisyyn – ainakin yksi henki pelastettu” herätti minut ajattelemaan, miten huumekuolemista ja päihdeongelmista oikein puhumme.
Yksi pelastettu ihminen ei ole vain tilastoluku. Hän on jonkun lapsi, puoliso, sisarus tai ystävä. Joku, jonka puheluun voidaan edelleen vastata. Joku, jonka läheiset eivät joutuneet aloittamaan elämää menetyksen jälkeen.
Päihteiden käyttöön liittyy vastuuta ja sillä voi olla vakavia seurauksia. Mutta jos keskustelu pysähtyy vain syyllisyyteen, unohdamme helposti ihmisen ongelman takana. Päihdeongelmaan liittyvä stigma voi myös estää avun hakemisen juuri silloin, kun sitä eniten tarvitaan.
Avun hakemisen pitäisi olla rohkeutta, ei häpeän aihe.
Kätilönä olen oppinut, ettei ihmistä voi kohdata vain yhden asian kautta. Päihdeongelman taustalla voi olla mielenterveyden ongelmia, trauma, yksinäisyyttä tai muita vaikeita elämäntilanteita.
Ja tässä palvelujärjestelmämme edelleen liian usein ontuu.
Kun ihmisellä on samanaikaisesti päihde- ja mielenterveysongelma, edessä voi olla kaksi ovea – mutta ei ketään avaamassa niitä molempia. Päihdepalveluissa voidaan ajatella, että mielenterveysongelma pitäisi hoitaa ensin. Mielenterveyspalveluissa päihteiden käyttö voi puolestaan muodostua hoidon esteeksi.
Ihminen putoaa palveluiden väliin juuri silloin, kun hän tarvitsisi niitä eniten.
Päihdeongelma ei kosketa vain päihteitä käyttävää ihmistä. Se koskettaa myös läheisiä: vanhempaa, joka valvoo yön ja miettii, onko oma lapsi hengissä, puolisoa, joka yrittää pitää arjen kasassa, tai ystävää, joka ei tiedä, uskaltaako taas soittaa.
Myös heidän pitää saada tukea.
Turun yliopiston päihdelääketieteen professori Solja Niemelä sanoo jutussa olennaisen asian: pelkkä kehotus lopettaa ei ole hoitoa. Jos ihminen pystyisi vain päättämään lopettavansa, hän ei välttämättä olisi hoidon tarpeessa.
Tarvitaan oikeaa hoitoa, luottamusta, saavutettavia palveluita ja erilaisia keinoja. Siksi Varhassa käyttöön tulevat palkkiohoito ja CRAFT-mallin mukainen perheohjaus ovat kiinnostavia.
Myös naloksonin jakaminen on konkreettinen teko. Yli 800 nenäsumutetta on jo jaettu, ja ainakin yhden ihmisen henki on pystytty pelastamaan.
Haittojen vähentäminen ei ole päihteiden käytön hyväksymistä. Hoitoon auttaminen ei ole vastuun poistamista.
Se on sitä, että emme luovuta ihmisen suhteen silloin, kun hän tarvitsee apua eniten. Että pyrimme estämään kuoleman ja tarjoamaan mahdollisuuden päästä hoitoon, toipua ja rakentaa elämäänsä uudelleen.
Aluevaltuutettuna ja sote-ammattilaisena haluan kysyä: Miten voimme tarjota apua ennen kuin on liian myöhäistä? Miten voimme tukea sekä päihdeongelman kanssa kamppailevaa että hänen läheisiään? Ja ennen kaikkea, miten varmistamme, ettei yksikään ihminen putoa palveluiden väliin silloin, kun apua tarvitaan eniten?
635 000 euroa on hyvä alku. Mutta hankkeet loppuvat. Riippuvuus ei katso kalenteria.
Jos tiedämme, että jokin toimii ja sillä voidaan pelastaa ihmishenkiä, sen pitää pystyä jatkumaan myös hankerahoituksen jälkeen. Koska lopulta kyse ei ole vain huumeista, euroista tai tilastoista. Kyse on ihmisistä.
Yksi pelastettu henki on kokonainen elämä.
Niina Piippo
aluevaltuutettu, sotepalvelu-lautakunnan jäsen, Liedon kaupunginhallituksen varapuheenjohtaja
Vastaa