Kiitos puheenjohtaja.
Hyvät toverit, bästa kamrater.
Olen Minna Holtlund Varsinais-Suomesta, sieltä Suomen Turusta.
Meistä kukaan ei osaa ennustaa tulevaa. Spekuloida me kyllä osataan siitäkin edestä. Voidaan käydä läpi kaikenlaisia skenaarioita mutta eipä me tänään tiedetä mikä niistä huomenna tai ylihuomenna toteutuu.
Kaiken sen tiedon kanssa, joka meillä tänään on käytettävissä, meidän tulee pystyä tekemään päätös, jolla on pitkät seuraukset. Se onko ne seuraukset hyviä vai pahoja selviää meille tai meidän jälkeläisille sitten joku päivä.
Jos me emme uskalla olla päättäväisiä, rohkeita. Jos me ei uskalleta luottaa tietoon ja jos me annetaan vain pahimpien skenaarioiden hallita meitä, ei me onnistuta muuttamaan huomista yhtään sen parempaan suuntaan kuin mihin se nyt näyttää olevan menossa.
Mun isoisä oli sotaveteraani, hän haavoittui sodassa ja eli sodan jälkeen sotainvalidina 98 vuotiaaksi asti. Joten minä olen kuullut juttuja sodasta eikä ne ole mukavia muistoja. Minun vanhempieni sukupolvi on taas elänyt sodan aiheuttamien seurauksien kanssa. Minulla on silmät ja korvat, joita en pysty sulkemaan käskystä.
Nyt minä olen äiti ja minä haluan, että meidän kaikkien lapset saisi elää yhtä turvallisessa maailmassa kuin minun sukupolveni saanut elää, eikä sodan aiheuttamia seurauksia tarvitse enää siirtää seuraaville sukupolville.
Joskus tietoa on liikaa ja on vaikea sisäistää mikä niistä on se paras totuus. Silloin on luotettava tunteeseen. Minä luotan nyt kahteen tunteeseen vaikka aina sanotaan ettei mutu-tuntumalla saa mennä. Toinen tunteista on toivo, toivo paremmasta huomisesta ja toinen tunne on pelko, pelko siitä että meidän lapset ei saa turvallista huomista. Näiden kahden tunteen vuoksi olen päättänyt olla puolustusliitto Naton kannalla, koska luotan valitsemiimme päättäjiin ja heidän tietoonsa tässä vaikeassa tilanteessa.
Kiitos.