Ylen jutussa kasvatustieteilijä Pasi Sahlberg nostaa esiin kysymyksen, joka meidän kaikkien pitäisi ottaa vakavasti: olemmeko menettämässä kokonaisia ikäluokkia sosiaaliselle medialle? Somen vaikutuksista lasten ja nuorten hyvinvointiin pitää puhua.
Liiallinen ruutuaika voi viedä aikaa unelta, liikunnalta, kavereilta ja perheeltä. Mutta en halua keskustelua, jossa ratkaisu on yksinkertaisesti se, että vanhempia kehotetaan ottamaan puhelimet pois. Sillä mitä tapahtuu sen jälkeen? Mitä lapsi tekee, kun puhelin on pois?
Tässä kohtaa Turussa on tehty jotain tärkeää. Boostii-malli on hyvä esimerkki siitä, miten kaupunki voi konkreettisesti madaltaa lasten ja nuorten harrastamisen kynnystä. Kun harrastamisesta tehdään taloudellisesti saavutettavampaa, lapselle syntyy mahdollisuus löytää tekemistä, yhteisöjä ja kavereita myös ruudun ulkopuolelta. Tätä ajattelua pitäisi vahvistaa entisestään.
Mutta tässäkin meidän pitää pysähtyä yhden tärkeän kysymyksen äärelle: entä jos vanhemmalla ei ole voimavaroja?
Vanhempi voi olla uupunut. Hän voi tehdä vuorotyötä. Hän voi olla yksinhuoltaja. Perheessä voi olla sairautta, taloudellista ahdinkoa tai muita vaikeuksia. Vanhempi ei välttämättä jaksa illalla etsiä lapselle harrastusta, kuljettaa harjoituksiin, seurata ilmoittautumisia, maksaa maksuja tai edes selvittää, mitä kaupungilla olisi tarjolla. Eikä tämä tee automaattisesti vanhemmasta huonoa vanhempaa.
Jos yhteiskunta vastaa tähän vain sanomalla, että ”vanhempien pitäisi rajoittaa lasten ruutuaikaa”, asetamme jälleen yhden vaatimuksen niille perheille, joilla voi olla kaikkein vähiten voimavaroja vastata siihen. Siksi meidän pitäisi kysyä: miten lapsi pääsee harrastukseen, jos vanhempi ei pysty viemään? Miten lapsi löytää tekemistä, jos vanhempi ei jaksa etsiä? Miten lapsi saa turvallisen aikuisen ympärilleen, jos kotona ei juuri nyt ole siihen voimavaroja?
Ennen kaikkea tarvitsemme etsivää harrastustoimintaa. Lasten ei pidä joutua itse löytämään tietään harrastukseen.
Tarvitsemme helposti saavutettavia nuorisotiloja ja kirjastoja. Tarvitsemme maksuttomia tai hyvin edullisia harrastusmahdollisuuksia. Tarvitsemme aikuisia, jotka kohtaavat lapsia siellä, missä he ovat, eivätkä odota, että perhe osaa itse löytää palvelut.
Ennen kaikkea tarvitsemme etsivää harrastustoimintaa. Lasten ei pidä joutua itse löytämään tietään harrastukseen. Jos lapsi viettää kaiken vapaa-aikansa kotona puhelimella, meidän pitäisi joskus kysyä, miksi hän ei ole löytänyt paikkaansa muualta.
Jos lapsen kesäloman kauniit päivät kuluvat sisätiloissa yksin, on jotain pielessä.
Tämä on mielestäni yksi politiikan ydinkysymyksistä.
Emme hyväksy sitä, että lapsen koulutusmahdollisuudet riippuvat vanhempien lompakosta. Emme hyväksy sitä, että terveydenhuoltoon pääsy riippuu siitä, kuinka hyvin perhe osaa järjestelmässä suunnistaa. Emmekä saa hyväksyä sitäkään, että lapsen vapaa-aika ja mahdollisuus kuulua yhteisöön riippuvat siitä, kuinka paljon vanhemmalla on voimavaroja järjestää sitä.
Some eikatoa kieltämällä. Eikä puhelin ole suoraan lapsen vihollinen. Mutta jos haluamme vähentää lasten ja nuorten ruuturiippuvuutta, meidän on rakennettava heidän ympärilleen maailma, joka tarjoaa jotain parempaa, turvallisempaa ja merkityksellisempää tilalle.
Turun Boostii on hyvä alku. Seuraava askel voisi olla kaupunki, joka ei ainoastaan tue harrastuksen maksamista, vaan auttaa myös silloin, kun perhe ei yksin pysty järjestämään lapselle pääsyä harrastukseen. Koska lapsen pitäisi saada harrastaa, kuulua joukkoon ja kohdata turvallisia aikuisia silloinkin, kun hänen vanhemmallaan ei juuri tänään ole siihen voimia. Kaikki lapset eivät lähde elämään samalta viivalta. Siksi yhteiskunnan tehtävä on tasata sitä.
Mira Reunanen
Vastaa